Kulttuurinen kestävyys – Mitä taidekasvatus voi kasvattaa ihmisessä?

Lausuntataiteilija ja näyttelijä Inkeri Kivimäki toimii Espoon työväenopistossa tuntiopettajana. Alla hänen henkilökohtainen tarinansa kulttuurin merkityksestä ihmiselle sekä siitä miten kulttuuri kiertää sukupolvilta toisille. Tekstissä valoitetaan myös taidekasvatuksen merkitystä opettajan omakohtaisen kokemuksen kautta.

Kirjoittamiseni motiivi on säilyttää kosketuspintaa elettyyn elämään ja lisätä luottamustani tulevaan. Luottamus tarkoittaa myös vapautta, vapautta elämään, jossa kukaan toinen ei tiedä paremmin, mikä minulle on parasta.
Maila Pylkkösen Valta -kokoelman monologi Lehtorinrouva päättyy näin:

Olen välisukupolvi. Minulla ei ole lapsilleni mitään
opettamista.
He saavat itse sielunsa.
Tulevaisuus on heille olemassa
luonnollisena, ilman draamoja.
Historia on heille luonnollisen etäinen, isän työ
niin kuin muutkin isien työt,
se on kertomus. Rivi kirjoja.

Maila Pylkkönen, Valta -kokoelma

Kokoelma on julkaistu vuonna 1962.
Teksti saa minut miltei voimaan pahoin. Mutta hyvä on – olla radikaali on mennä juuriin (Juha Suorannan kirjasta Radikaali kasvatus, s.11). Aloitan siis siitä, mikä minulle on alku.

Valokuva: Noora Siltanen

Äitini kasvoi töllin nurkassa seitsemänlapsisessa perheessä, jonka lapset talviaikaan kävivät vuoropäivinä koulussa, koska kenkiä ei riittänyt kaikille. Äitini isä oli arvostettu kyläläinen, joka yritti pitää heikoimpien puolta ja juurrutti näin sorrettujen pedagogiikkaa jälkipolvilleenkin. Parantajankykyään hän käytti tarvittaessa, siitä numeroa tekemättä. Hän
opetti äitini lukemaan, niin että tämä sai joka ilta lukea tarinoita ruokapöydän ääressä koko perheelle. Neidoksi kasvettuaan äitini pääsi iltamiin sillä ehdolla, että kotiin tultuaan esittäisi koko iltamaohjelman lauluineen ja runoineen riemuitseville vanhemmilleen. Paitsi esiintymistaitoa äitini oppi tällä taidekasvatusmenetelmällä myös kulutuskarkuruutta, kun iltamaesityksetkin kierrätettiin.

Koska isäni oli venäläispakolaisten jälkeläinen ja äitini oli lapsena kahteen kertaan evakossa Pohjois-Karjalan kodistaan, kasvoi heille syvä rauhantahto ja halu auttaa heikompiaan. Meitä lapsia kiikutettiin pienestä pitäen erilaisiin taidekerhoihin saamaan ajatuksia mahdollisuuksien maailmasta. Näin meillä taide oli edistämässä henkistä kasvua, syventämässä tunteita, ajatuksia ja tahtoa.
Minä en kuitenkaan vielä viisivuotiaanakaan laulanut yhtään, joten isä päätti kokeilla oppisinko lausumaan runoja. Tässä ensimmäinen, jota harjoittelin:

Pyysit, että kertoisin sinulle sadun, ystäväin,
kaukaisesta satumaasta ja prinssistä urhokkaasta.
Kerroin satuni kauneimman, kuinka pikkuisen prinsessan
luolaansa julma noita vei; prinssi koskaan tullut ei.

Onneksi äiti löysi veljen lukukirjasta runon Hämähäkin häät. Ja meillä oli myös yksi oikea runokirja, Lauri Pohjanpään kootut. Siitä harjoittelemieni eläinaiheisten runojen avulla sain luonnetta ja itsevarmuutta pärjätä koulussa erittäin hyvin.

Ennen kuolemaansa isäni koki tärkeäksi kertoa minulle, kuinka Tellervo Koiviston omaelämäkerrallinen kirja ja Neil Hardvickin kirja loppuunpalamisesta olivat tehneet isääni suuren vaikutuksen. Nämä teokset, joskin vain osin taiteeksi katsottavat, pikemminkin kulttuuriteot, antoivat isäni lapsuus- ja nuoruuskokemuksille sanat ja lauseet. Hän pystyi
vihdoin 70-vuotiaana sanomaan kiitos ja anteeksi, koska sai mm. oivalluksen siitä, miksi ei ollut kyennyt lapsena itkemään äitinsä haudalla, vaikka kaikki ympärillä paheksuivat hänen kyyneleettömiä silmiään.

Parina viimeisenä vuotenaan isäni soitti minulle puheluita varta vasten kertoakseen, että kaikkein oleellisinta kasvatuksessa on kauneuden arvon juurruttaminen ihmiseen. Tärkeintä ilmaisu- ja esiintymistaidon opettajan työssäni pitäisi olla tunteiden merkityksen korostaminen ja opiskelijoideni tunneilmaisun vapauttaminen. ”Tätä maailmaa pyörittävät loppujen lopuksi tunteet.”

Nimenomaan herkät yksilöt saattavat hyötyä taidekasvatuksesta jopa puolikkaan itsensä verran. Taito- ja taideaineet auttavat käsittelemään sekä kuvitelmiamme että oletettua valmista tietoa. Taidekasvatuksen kautta on mahdollisuus katsoa erityislaatuisuuttaan kauhistelematta, kyseenalaistaa ulkopuolelta tulevia odotuksia ja löytää oma tahto ja voima toteuttaa sisintään.

Runojen maailma, johon itse sain pienestä tytöstä asti sukeltaa, on muodostunut suojaavaksi osaksi identiteettiäni. On mielenkiintoista pohtia, että jos kieli on minätietoisuuden ehto, niin voisiko runokielellä olla jotain merkitystä minätietoisuuden laatuun. Lausuntaharrastukseni kautta minulla oli runsaasti mahdollisuuksia yksilölliseen kasvuun, kulttuuristumiseen ja menestymiseen myös myöhemmin. Esiintymällä ja lausuntapiireissä toimimalla tutustuin ihmisiin, sosiaalistuin vauhdilla ja taidoillani saavutin arvostusta ja kiinnittymistä ympäristööni.

Minna Canth kirjoitti 1890 ”… Runous tuottaa iloa, ilo runoutta. Ja ilo on välttämätön, terveellinen sekä sielulle että ruumiille. Joka jalostuttavassa ilossa tottuu nautintoa saamaan, häntä eivät pahentavaiset ilot enää puoleensa vedä.
Uskon että paremmin kuin mikään muu, taidekasvatus kykenee auttamaan ihmistä kasvussaan juuri omaksi itsekseen.

Minna Canth kirjoittaa esitelmässään (Kodin suuret klassikot, Minna Canth, s.396): ”Kuivuuteensa näivettyy se sielu, jossa ei ole muuta kuin järkeä ja tietoja. Häilyvä kuin tuuliviiri taas on se, jota tunteet ja mielikuvitus vastustamatta mukanaan vievät. Mutta jääkylmä ja kivikova on sydän, jossa tahdon tarmo yksinään vallitsee.
On mielenkiintoista, että myös filosofi Juha Varto kirjoittaa tästä kylmyydestä (Isien synnit, s.108): ”Me tarvitsemme jo omastakin mielestämme taiteen antamia keinoja päästää meidät kylmyydestä, joka on vanginnut meidät niin, että maailma ei vaikuta miltään.”

Lukiessani Juha Varton kirjaa ”Isien synnit”, etenkin lukua ”Kaksi ghettoa”, mietin että isäni osittainen yhteisöllinen tai sosiaalinen riippumattomuus aiheutti sen, että hän kykeni antamaan meille lapsille tilaa etsiä itseämme myös taiteen keinoin ja erottua vastuullisina yksilöinä. Historia oli keittiönpöytämme äärellä helposti aistittavissa ja siitä kasvoi uskomme
sielukkuuden ihanteeseen.

Aikuiskasvatuksen professori Juha Suoranta on todennut: ”kulttuuriteollisuus ei haudo mielessään oppaita sielukkaaseen elämään eikä myöskään uutta moraalisen vastuun kykyä, vaan kehotuksia totella sitä, jonka puolella mahtavimmat intressit ovat.” Ja juuri siksi taidekasvatusta tarvitaan ihmisen henkisten voimavarojen lisääjäänä ja sinnikkyyden kasvattajana.

Vanhempieni elämä oli eräänlainen taidekasvatusprojekti, jonka kautta historia on minulle luonnollisen läheinen, Kalevala maaginen tukipilarini, työ taideopettajana tärkeää ja rikastavaa – olen mukana ohjaamassa opiskelijoitani sellaisen pääoman äärelle, jota ei rahalla saa.

Teksti:
Inkeri Kivimäki
Lausuntataiteilija, näyttelijä
Espoon työväenopiston tuntiopettaja